Kiva juttu. Tätä voi sitten kiikkustuolissa muistella.
Ohessa kahdeksan kuvaa maistiaisiksi. Loput laitan jonnekin muualle.
Rio de Janeiro, Copacabana
Rio de Janeiro, näkymä sokeritopalta
Teresopolis, näkymä Pedra do Sinolta, Rio de Janeiron lahti pilkistää keskellä [Eltonin ottama kuva]
Teresopolis, näkymä kaupungista vuorille, vasemmalla "Jumalan sormi", kirkon tornin päällä ylimpänä Pedra do Sino
Chapada Diamantina, näkymä Pai Inaciolta [Clarissen ottama kuva]
Chapada Diamantina, maitomainen vesiputousmuodostelma Lapa Doce -luolassa
Camurupim, kalastusta
Camurupim, auringonpimennys
Sao Paulon kentällä oli ylibuukkaustilanne, jonka kuvaan tässä opiksi jollekulle. Laukkuni oli jo koneessa Natalista asti, mutta paikkavaraus puuttui. Minä jonon perään, edellä 25 ihmistä. Check in -jono ei liikkunut mihinkään, koska ketään ei näemmä enää otettu koneeseen ja ainoa virkailija asiakkaiden paineesta helisemässä. Kun tilanne mulle lopulta valkeni, ohitin jonon. Viereinen saman lentoyhtiön virkailija, joka periaatteessa hoiti yhtiön muita lentoja, sukkuloi mulle "free-paikan", kunhan olin vakuuttanut, että "mun laukku on jo koneessa, tarviin vaan paikan".
Luin Sinuhen loppuun lennolla. Hieno kirja, paljon historiaa. Täytyy tehdä muutamia tarkistuksia onko faktat kunnossa, joskin tiedän, että on ne, niin moni ne on jo läpi penkonut. Oletko Sinuhe vai Kaptah? Sitä lukija voi pitkin kirjaa pohtia. Sinuhe 90%, Kaptah 10%, näin minä, sillä kauppamiesvaistoa mulla ei ole, oppimishaluni kohdistuu muihin prosesseihin. Sinuhe-prosenttia en silti tuon korkeammalle nosta, koska haihatteleva maailmaasyleilevä ideologia multa puuttuu.
Toimistossa en päässyt oven avattuani 10 minuuttiin eteenpäin, koska jouduin halauksiin. Kiitos vain.
Kuten huomataan ääkkösiä tässä kirjauksessa on. Kirjoitan tätä kotona. Katsotaan jos vielä lisään muutamia kuvia tähän kertomukseen, kunhan kerkiän.
Hyppasin torstaina 30.3. bussiin ja saavuin Maracajauhun. Bussissa sain kuljettajalta esitteen Pousada do Mar -paikasta, jonka etsin. Majapaikan emanta oli ystavallinen portugalilainen, joka on muuttanut Brasiliaan viime vuosiksi. Puhui hyvin englantia. Tulitko tanne snorklaamaan? Toki tulin. Sitten sinun taytyy olla taalla kaksi yota, silla taman paivan kierros on jo tehty, katso tuolla he palaavat retkelta. Huomenna on seuraava snorklausretki aamupaivalla (seuraavan sopivan laskuveden aikaan), mutta bussi Nataliin ei kulje iltapaivalla. Se lahtee aamulla klo 5:00 ja 6:30 eika muita busseja ole. Siksi kaksi yota. Selvaksi tuli.
Huone oli kotoisa. Kakkyraisista puista rakennetut sangyt, maalattu kala seinalla ja jaakaappi, jonne sulloin juomat ja evaat. Kavin syomassa pastaa ravintolassa, jota emanta suositteli. Oli kalliinpuoleista, 8 euroa. Ateria oli maittava ja niin reipas, etten jaksanut kaikkia kukonlihoja syoda. Katsoin kukkaroon ja hoksasin, etta rahat uhkaavat loppua. Niinpa tasta lahtien keittelin huoneessa ateriani siita mita kaupasta sai: spagettia, munia, appelsiineja, omenia, tomaatteja, banaaneja, kookosleipia.
Etsin snorklausyrittajan ja buukkasin itseni mukaan huomiseksi. Lopun torstaita nukuin huoneessani vasymysta ja kuumetta pois.
Aamulla posadan tarjoama aamiainen oli hyva ja reipas (muttei toki Lencoisin tasoa).
Alkuperainen ajatukseni oli kerata snorklatessa korallikivi pohjasta ja toimittaa se herra meriakvaristille Suomeen. Tiesin sen olevan laitonta, silla elavia organismeja ei saa kuljettaa ilman erikoislupia. Mutta ihan pieni kivi vaan, pohjalta riutan vieresta, jonka voisi laittaa limupulloon. Ja jos joku kysyisi, niin oho, enhan ma tiennyt.
Vaan kun snorklauspaikassa jaettiin heti alkajaisiksi esite mita saa ja ei saa tehda (kiellettiin elavien kivien poimiminen), tietamattomyyteen vetoamiselta putosi pohja. Ja muutenkin. Snorklaus tapahtui merella 7 km rannasta, jonne mentiin katamaraanilla. Kun meita oli 17 turistia ja miehisto, ei siina voi ryhtya kivien kanssa muilta salaa sahlaamaan. Ja kolmanneksi. Riutta oli paaosin 2 metria allamme eika sinne pohjaan edes yltanyt kuin paikoitellen, niin asia selva.
Enta riutta muuten? Eipa ollut kummoinen riutta. Yhtenainen se ei ollut vaan hiekkapohjalla oli satoja erillisia 10 metrin pikkuriuttoja. Voiko tallainen itsestaan kasvaakaan? Eiko riutta muodostu ytimesta, joka sitten laajenee kaikkiin suuntiin muodostaen valtavan kokonaisuuden? Kuulkaa en mina tieda, mina vaan kysyn, silla jos joku sanoisi, etta nama kivet on 10 vuotta sitten muualta tuotu ja ripoteltu sikinsokin hiekkapohjalle, jotta tanne saataisiin turisteja snorklaamaan, ei olisi vaikea uskoa.
Toinen asia. Kaikkia riuttoja peitti sama beige korallielain, noin 4 mm yksittaisia suita vieretysten (suiksi niita kai nimitetaan). Siis vain yksi laji, vaikka korallilajeja on tuhansia. Esim. yhtaan viuhkamatoa en nahnyt. Biodiversiteetista nolla pistetta. Lisaksi erilaisia levia oli siella missa ei korallielain ollut ehtinyt paallystaa kivia. Mutta levien lehdet olivat tohkan peitossa johtuen varmaan siita, etta yli ajellaan veneilla koko ajan ja hiekka pollyaa.
Kaloja oli kuitenkin monenlaisia, varmasti yli 30 eri lajia. Mielenkiintoinen loyto oli luola, jossa oli tuhansia kaloja suurena parvena vedenpinnan siiviloimassa auringonvalossa varahdellen. Sita saattoi tarkastella kolmelta puolelta.
Seuraa tuomio. Kolme riuttaa olen nahnyt. Nakemistani riutoista tama oli surkein. Paras oli Fidzilla Mana-saari, jonne veneet ajavat yhdelle puolelle ja riutta saa rauhassa kehittya saaren toisella puolella keskella valtamerta. Siina valissa on sitten Venezuelassa nakemani riutta, joka sekaan ei kovin kummoinen ollut, mutta oli sentaan monenlaisia korallielaimia. Ehka hyvia riuttoja ei yksinkertaisesti voi olla muualla kuin avomerella kaukana asutuksesta?
Itse snorklaus tapahtui niin, etta pistettiin pelastusliivi mahan alle. Se olikin varsin hyva ratkaisu, koska saattoi puhdistaa huuruuntuneen maskin ja suukappaleen suolavedesta ilman suurempia hankaluuksia. Kuitenkin snorklasin liian pitkaan, koska jalkani paloivat, vaikka tietysti rasvaa oli. Vaan taalla kai pitaisi olla niita suojakertoimia enemman kuin 12. Selka ei sentas palanut, kun pidin 2 paitaa paallekkain koko ajan.
Se siita. Takaisin palattua kerasin herra meriakvaristille korallimurskaa ja simpukankuoria pullon tayteen. On sentaan jotain. Posadalle palattua keskityin nukkumiseen ja aika ajoin keittelyyn ja syomiseen.
Tanaan aamulla poistuin posadasta ennen kuin emanta oli herannyt. Tanne Nataliin en kuitenkaan tullut bussilla vaan paikallinen taksimies kysyi multa pysakilla menenko Nataliin ja maksu olisi vain hiukan bussia isompi. Nain paasin tanne tunnin aiemmin. Ollaankin jo hyvia tuttuja internet-yrittajan kanssa. Han hymyilee, kun kavelen sisaan. Taitaa olla jo viides kerta tama sama paikka.
Tahan loppuu tama matka. Tarkoitus on viela syoda ja menna lentokentalle, josta lento lahtee iltapaivalla.
Olin eilen pimennyksen jalkeen varsin poikki ja lahinna nukuin hotellissa, jonka buukkasin itselleni Natalin keskusta-alueelta. Ehka hieman kuumettakin on. Halpa ruokapaikka oli aivan hotellin vieressa. Hyva homma.
Tein pari kierrosta keskustan kauppoihin, muttei siella ollut mitaan persoonallista. Lencoisin keskustan kaupat 4 paivaa sitten, vaikkakin hyvin rajalliset, olivat kiintoisammat, koska tuotteet olivat paikallisia (savisaippuaa ynna muuta). Samoin oli vuosi sitten Venezuelan kaupat ja torit taynna intiaanituotteita, mika positiivisena seikkana merkille pantakoon. Globalisaatio epainnostavine standardituotteineen on jyrannyt Natalin.
Nyt on torstai 30.3. ja aamua mennaan. Olisin valmis jo lentamaan taalta pois, mutta lippu on lauantaille. Odotan Natalin bussiaseman liepeilla lahtoa Maracajauhun (Natalista 50 km pohjoiseen), jossa voi snorklata. Jaksanko edes sita, saa nahda.
Jos en jaksa, teen sita mika oli kivaa Camurupimissakin. Auringon laskettua menen posadan terassille, jolloin tuuli puhaltaa merelta, aallot loiskii, lohoan riippumatossa ja luen Sinuhea.
Laitoin kamat tiistaina 28.3. klo 9 bussiin ja huristelin Natalista 50 km etelaan pieneen kaupunkiin nimelta Sao Jose de Mipibu. Sielta pyysin taksin ajamaan rannalle Camurupim-nimiseen kylaan. En tiennyt mitaan erityista posadaa (=pieni hotelli), johon asettuisin, joten menin ensimmaiseen, joka loytyi.
Miksi juuri Camurupim, silla eri rantoja on Natalista etelaan useita kymmenia? Paatoksen tein nain: Ensin olin merkannut pimennyksen keskilinjan GPS:aan (keskilinjalla pimennys kestaa kauimmin). Toiseksi mulla oli 27.3. otettu GPS-koordinaatti Goianinha-nimisesta kaupungista (sen tiesin olevan 10 km keskilinjasta etelaan). GPS:n paikkanayttoa ja oikeaa karttaa vertaamalla arvioin, etta Camurupim olisi mahdollisimman lahella keskilinjaa. Osuinko? En aivan, silla GPS:sta tarkistaen olin keskilinjasta 8 km pohjoiseen. No se ei juuri haittaisi, menetan pimennyksen kestosta korkeintaan 1 sekunnin.
Ranta naytti melko autiolta. Vain muutamia uimaripariskuntia ja kalastajia liikkeella. Hyva. Saan tarvitsemani rauhan.
Tutkin rantaa pohjoiseen. Pysahdyin verkkokalastajien kohdalla ja selvitin kuinka homma menee. Oli kaksi eri tekniikkaa. Ensimmainen tyyli onnistui yksin eli heitettiin avautuva verkko, jonka alareunan painot pudottivat pohjaan. Kun sen kaari ylos ja jos sisalle jai kala, se oli saalis. Toinen tapa tehtiin 2 tai 3 miehen ryhmissa. Yksi mies lahti pitkan verkon toinen paa kadessa kavelemaan vedessa lenkkia kiertaen lopulta noin 30 x 20 metrin alueen. Ymmartaakseni keskelle oli ennen kiertoa laitettu joku syotti. Kun kierto oli tehty, verkko vedettiin miesvoimin rantaan. Nain mina sen kasitin, mutta varmuus jai saamatta, koska kalaonnea ei miehilla ollut kun katselin. Joka tapauksessa merileva oli molemmilla tavoilla ongelma ja sita piti putsata pois ahkerasti.
Ranta on pitkalle pohjoiseen kaveltavaa paitsi juuri mun posadan edessa, jossa nousuvesi kohosi ja peitti portaat. Palasin 2,5 km kuljettuani takaisin. Sitten tein saman kavelyn etelaan. Siella nousuvesi esti monin paikoin rannalla kulkemisen. Taman retken tarkoitus oli selvittaa liikkumavaraa, jos auringonpimennyksen edessa olisi matala pilvi, jolloin sen alta voisi parhaassa tapauksessa juosta pois.
Ilma oli todella kuuma ja samalla kun kavelin, tsekkasin kaikki ravintolat ja juomatarjonnat. Juoma on kohtuuhintaista mutta ruoka eurooppalaisissa hinnoissa. Siis takalaisittain sikahinta, silla normaalisti hyvan aterian (ilman juomaa) syo 2-3 eurolla. Nyt hinta oli 12-20 euroa (ilman juomaa). Yksi vesi tai kokis tai vastaava maksaa noin 45-70 eurosenttia.
Koska mulla oli viela retkikaasua ja ruokaa, keittelin tietty omat ateriat. Ei mitaan armoa kiskureille. Juomavettakin keitin kolme pannullista ja laitoin viilenemaan jaakaappiin, jollainen oli huoneessa kuin tilauksesta.
Samassa posadassa oli amerikkalaispariskunta Denny ja Jennie, jotka aikoivat naimisiin pimennyksen aikana. Jennielle kyseessa ensimmainen pimennys, Dennylle kolmas (oli nahnyt Brasilian pimennyksen -93 ja Meksikon -94). Sao Paulolainen Marcel oli tullut pitkan matkan ja rahoitti retkensa tyoskentelemalla Natalissa. Han puhui mukavasti englantia ja kertoi olleensa -93 vain 17v joten vanhemmat eivat paastaneet hanta yksin Iguacun putouksille pimennysta katsomaan. Se miesta yha harmitti. Tama oli hanen ensimmaisensa.
Kaikki edellamainitut kertoivat menevansa katsomaan pimennysta maelle, joka on 4 km pohjoiseen. Sinne tulisi paljon porukkaa. Jalleen hyva. Paikalliset menevat sinne, mina saan olla rauhassa.
Viimeisena toimena tiistaina treenasin pimeassa kavelyreitin rannalle. Paatin missa kohtaa aion katsella pimennyksen, mihin kamera jne. Menin nukkumaan ja laitoin kellon soittamaan klo 4:20 aamulla.
Herasin keskiviikkoon jo klo 3:50, soin keittamaan puuroa ja ostamiani kookosleivonnaisia, joista ensimmaisen syotyani huomasin niiden olevan taynna pienia 2 mm muurahaisia. Eivat ne makua pilanneet, mutta heitin loput kuitenkin roskiin. Laitoin kamat valmiiksi ja siirryin rannalle tunti ennen h-hetkea.
Taivaalla nakyi Venus ja Merkurius. Niiden muodostamaa linjaa horisonttiin jatkamalla paattelin mista aurinko tulee nousemaan. Horisontti oli pilvessa vajaan 2 asteen verran. Sen ylapuolella pilvia oli siella taalla. Olisi siis kyse siita ehtiiko aurinko tarpeeksi ylos ennen pimennyksen alkua ja sopivaan pilvettomaan valiin. Arvion tsaansseiksi 50/50, silla pimennyksen aikaan auringolla olisi toki korkeutta noin 2,5 astetta.
Arvioin, etta maelle menneet tarkkailijat eivat ole sen paremmassa tilanteessa kuin mina. Jos haluaisi nousta horisontin pilvien yli, ei mikaan 100 metria riita, vaan pitaisi olla kilometreja. Tassa olen, syteen tai saveen.
Asetin kameran 10 cm korkeudelle kaatuneen palmun paalle (valiin paita ja koytta, joita liikuttelemalla voisin saada kameralle halutun asennon). Otin koekuvia noin 65 mm polttovalilla kohti arvioitua auringon nousupaikkaa ja treenasin kuvan kompositiota. Kaytin vitkaa ja kavelin itse mukaan kuvaan kuvaelementiksi (pimennyksen katsoja, riisunut lippiksen pois hammastyksesta). Siirsin yhden kookospahkinan oikealle, mutta se ei taida juuri olla tunnistettava valmiissa kuvissa. Palmukin olis ollut kiva kuvaelementti ja hoksasin jossain vaiheessa, etta sellaisen saisin, jos siirtyisin 15 metria taaksepain muurille seisomaan, mutten ryhtynyt enaa saatamaan.
Sanottakoon viela, etta matkaa ennen mulla oli ajatus ottaa sellainen kuva, etta aurinko nakyisi jalkojeni valista. Sitakin kokeilin, mutta tuntui teennaiselta. En siis yrittanytkaan ottaa sellaista kuvaa.
Saa ei muuttunut mihinkaan. Tuulta kuitenkin oli siten, etta pilvet liikkuivat hitaasti kohti. Horisontin peitteisyytta se ei kuitenkaan keskimaarin muuttanut.
Katsoin kelloa ja sen mukaan aurinko nousi. Mitaan ei pilvien takaa nakynyt. Viela 11 minuuttia. Otin kuitenkin koko ajan kuvia suunnittelemallani kompositiolla, jos vaikka aurinko nayttaytyisi pilven takaa sirppimaisen muotonsa, jollainen se oli ennen taydellista pimennysta. Olisihan sitten edes joku onnenkantamoinen.
Minuutit kuluivat ja otin toisinaan uusia kuvia. Kumartuminen maan tasolle, kameran suuntauksen tsekkaus (kookospahkina nakyy), 10 sekunnin vitka, kavely kameran eteen paikkaan, jonka olin merkannut sandaaleillani hiekkaan. Hetki siina seisten, naps ja takaisin kameran taakse tarkistamaan, etta kompositio on suht okei.
Kun pimennykseen oli 4 minuuttia, auringon sirppi oli tunnistettavasti nakyvissa. Hyva. Kun 1 minuutti, koko aurinko nakyi. Aivan loistavaa. Nyt juoksin jatkuvasti kameralta kameran eteen ja taakse, silla vitkan kanssa ei pysty laskelmoimaan, etta saisi esim. timanttirengasvaiheen kuvaan. Tuurilla vaan.
Pimennys tuli ja valaistus havisi. Auringon tilalle tuli musta reika ja se nakyi kokonaan. Auringon korona hehkui yllattavankin suurena mustan pallon ymparilla, silla nyt on periaatteessa aurinko epaaktiivisimmillaan. Otsalamppu paassa olisin yha pystynyt tekemaan kameraan tarvittavia saatoja, joskaan ei tarvinnut. Jatkoin proseduuria muutaman kierroksen, jonka jalkeen tiesin, etta mulla on nyt se kuva enka muuhun talla kertaa pysty. Zoomasin kameran viela 10- tai 12-kertaiseksi ja otin kuvan. Sitten zoomasin silleen, etta nakyi rantaa, merta ja aurinko. Naps. Otin kai jotain muutakin viela, mutta oikeastaan vain ihailin tasta eteenpain. Hyvan rutiinin ja liian monimutkaisten juttujen valttamisen takia ei tullut paniikkia kuten joskus aiemmissa pimennyksissa.
Valo tuli esiin auringon ylapuolelta ja siihen pimennys paattyi. Otin viela muutaman kuvan ja siina se oli. Lahetin "hyvin nakyi" tekstaria ainakin 20 numeroon. Tassa muutamia pikaisia vastauksia:
Emma Turkista: "Onnittelut! Tampere southern observatory vasta odottelee. Saa vaikuttaa hyvalle."
Veikko Turkista: "Taalla odotellaan ekaa kontaktia. Saa on selkea."
Tuija toimistosta: "Loistavaa! Meilla viela puolitoista tuntia aikaa ja kilometrin kerros rantapilvea. :(".
Myohemmin tulleita kommentteja (pimennys Turkissa oli 2,5 tuntia myohemmin)...
Emma Turkista: "Myos taalla Belekissa nakyi hyvin. Natti korona. Retun exit_success;"
Veikko Turkista: "Pimennys nakyi hienosti. Vahaista cirrusta. Valoisuussarja maisemasta onnistui."
Jaakko Turkista: "Samoin. Oli hienompi kuin kuvittelin. Kiitos vinkista."
Fiilistelin rannalla viela tovin (olin saanut olla rauhassa koko kuvailuni ajan), kunnes lahdin posadalle. Keksin kysya Tuijalta tietaako han Hesarin kuvatoimituksen osoitetta, jos tarjoaisin pimennyskuvaa sinne. Tuija kaivoi emailin jostain ja lahetti tekstarina takaisin, kiitokset Tuijalle!
Posada tarjosi aamiaisen, jonka jalkeen kavin uimassa. Maella ollutta porukkaa tuli takaisin. Kaikki olivat nahneet pimennyksen ja ensikertalaiset olivat kaikkein innokkaimpia. Suihkun jalkeen siirryttiin Marcelin kanssa bussia odottamaan ja nain tulin suoraan tanne Natalin keskustaan internettiin (Marcel jai pois aiemmin, huvittui muuten suuresti, kun kerroin nahneeni 2001 pimennyksen Sambiassa - Sambia kun on kuulemma hanen ja kaveriensa puheissa pilavertailujen kohde "joo siella oli mahtavaa kuin Sambiassa" / "pimeeta kuin Sambiassa" jne). Lahetin 3 kuvaa Hesarille, muttei ole tullut mitaan palautetta. Yrittanytta ei laiteta.
Ai niin. Vihdoin olen tajunnut kuinka brasilialaiset suihkut toimivat. Monesti olen kummastellut, kun tulee niin kuumaa vetta, etta on hankala pesta, vaikka seinasta tulee yksi putki (lavuaarin hanasta tulee viileaa). Vaan taalla suihkut on varustettu sahkoisilla pikalammittimilla. Suihkun suuttimen paalla on kolme saatoa: viilea, kuuma ja silta valilta.
Olen yrittanyt arvioida kuinka paljon taalla tiedetaan pimennyksesta. Ei paljon. Bussiaseman turisti-infossa ei mennyt eclipse-sana jakeluun. Sitten katsoin sanakirjasta ja sanoin portugaliksi perakkain "aurinko" ja "pimennys". Reaktio oli se, etta mies kysyi tarvitsenko hotellia.
Ostin aamun lehden Tribuna do Norte. Etusivulla on kuvaton 3 rivin viite sisasivulle "Mada anuncia as atracoes para o festival deste ano". Sisasivulla pikkuotsikko "ECLIPSE" ja sen alla isommalla "Festa para o Sol Negro nesta terca-feira" ja sitten 2 palstaa juttua, palstan korkeus 15 cm.
Lehdessa ei ole ainuttakaan kuvaa liittyen pimennykseen (jos ajattelen paikallista lukijaa, pitaisi ainakin olla 2 kuvaa: pimentynyt aurinko ja kartta, josta lukija voisi katsoa mihin hanen pitaa menna, jotta nakee pimennyksen). Juttu painottuu Praia de Pipa -rannan musiikkitarjontaan (niinkuin se muka olisi tarkeaa). Ja sitten tuo otsikon "terca-feira", se on naet tiistai. Ymmarran toki, etta musiikkia on tarkoitus kuunnella pimeassa koko yo ja sitten aurinko nousee keskiviikkoaamuna meresta, siihen juhla kohoaa. Mutta mutta. Edelleenkaan lukija ei saa tietaa esim. mihin kellonaikaan kaikki tapahtuu.
Kiroan taman lehden hornan kuuseen, mutta oikeastaan olen tyytyvainen, koska itse voin nyt menna rauhassa haluamalleni rannalle ja tiedan ettei sinne tule tungosta vaan voin keskittya valokuvailuuni aivan ylhaisessa yksinaisyydessani.
Saatilamahdollisuus on yha 70/30 nakymisen puolesta tai ehka hitusen eilista ennustetta parempi. Nyt lahden sinne rannalle enka tieda onko siella internettia. Heipa hei.
Saavuin Nataliin tanaan 27.3. onnistuneesti. Matka kesti 24 tuntia ja jalat ovat okei, eivat turvonneet. Teoriani suolatasapainon vaikutuksesta jalkojen turvotukseen sai tukea, silla ennen matkaa soin keon suolaa (=korvasi hikoilun aiheuttaman puutteen).
Auringonpimennyksen takia tanne tultiin, jos ei joku tiennyt.
Saman reissun Lencoisista Feira de Santanan kautta tekivat australialaiset Bernie ja Alison ja israelilainen Omri (sama mies jonka tapasin 24.3., kertoi mielellaan elamastaan, kasvoi kibbutsilla ja oppi kunnolla lukemaan vasta aikuisena, nyt puhuu kuukauden taalla oltuaan portugalia eli ilmeinen luonnonlahjakkuus tai late-bloomer kuten Amerikassa sanottaisiin). Kaikki olivat kuulleet pimennyksesta viikko sitten, ja siita, etta taalla jarjestetaan joku kekkeri Praia da Pipa -rantakohteessa 80 km Natalista etelaan. Sinne he bussista jaivatkin.
Tahtitieteen harrastajia he eivat olleet. Selostin pimennyksen kulkua ja ajoitusta papereista, jotka mulla on mukana. Nain se menee: keskiviikkona aamulla aurinko nousee klo 5:24 valosarvet edella, silla aurinko on jo silloin 85% pimentynyt ylapuolelta. Vain 11 minuuttia siita auringon alareuna on noussut 4 halkaisijansa korkeudelle (auringon alareunasta mitaten), jolloin pimennys on taydellinen. Siita 2 minuuttia ja taydellinen pimennys loppuu auringon noustua viela yhden halkaisijansa verran lisaa horisontin ylapuolelle. Sen jalkeen kuu siirtyy vaiheittain pois vapauttaen auringon kiekon klo 7 mennessa.
Itse tulin Nataliin varmistaakseni, etta paasen nettiin tutkimaan saatilaa. Mitaan muuta en aio taalla tehdakaan joten buukkasin (surkean) hotellin ja tulin nyt tutkineeksi, etta saa keskiviikkona aamulla on 70/30 sen puolesta, etta pimennys nakyy. Tamakin on pimennysvyohyketta, mutta tod.nak. huomenna siirryn etelammas johonkin rannalle lahemmas vyohykkeen keskustaa. Silla siirtymalla saavutan 25 sekuntia lisaa pimennysta = yhteensa 1 minuutin ja 57 sekuntia.
Niin ja sanottakoon viime yon bussimatkasta viela, etta yhdella pysahdypaikalla oli auton yliajama 15 cm kuoriainen. Kun ei muuta ollut, laitoin sen maassa olevaan pussiin ja taskuun. Kuitenkin kun tasku rupesi heilumaan, koin inhimillisen tunteen ja siksi kateni heitti pussin roskiin. Tama pahoitellen kerrottakoon herra hyonteistenkeraajalle, joka ei nyt saakaan kokoelmaansa taydennysta.
Jatkan viela hiukan Lencoisista ilmoittaakseni, etta kolmannen aamun aamupala oli jalleen huimaava. Tumman oranssi viipaloitu hedelma oli sama kuin eka aamuna. Viipaleet 15 cm pitkia ja pippurin kaltaisia siemenia, jotka poistetaan ennen syontia. En tieda hedelman nimea. Muuten oli taas kaikki uudessa muodossa esim. banaani ja jokin makea perunankaltainen hedelma laitettuna molemmat jo kolmannella tyylilla. Kun maksoin hotellista ja erikseen kiitin aamiaisista, sain kuulla, etta hotellin rouva tykkaa nahda vaivaa. Hotellin nimi on Roncador, jos joku haluaa joskus kokea samat aamiaiset.
Sitten taman aamun kiertelin kauppoja kuten turistin kuuluu ja ostin kaksi paitaa niiden hajonneiden tilalle, jotka eilen heitin pois (toinen repesi, toisesta tekokuituisesta jai suureksi osaksi vain verkko, kun kangas lahti noyhtana irti). Tallaiselle matkalle kannattaa juurikin lahtea mahdollisimman rikkinaisissa paidoissa, jottei tarvitse pesta, se on mun tapa.
Retkeilyvalineista taalta loytyy kaikkea, keittimet, kaasut, rinkat, asusteet, makuupussit, teltat, ruoat. Pitempiakin opastettuja vaelluksia jarjestetaan, mutta miksei yksinkin voisi menna maastoon, jos aikaa on. Vaan tassa taytyy taas pohtia kummalla tavalla oppii ja kokee enemman, yksin oudossa mutta kiehtovassa maastossa vai oppaan ja isomman porukan kanssa, jolloin opas kylla kertoo luonnosta mutta tietamys voi silti jaada vajavaiseksi, jos kieli on bad english.
Lencoisista viela. Arkkitehtuuri taalla on Brasiliassa poikkeuksellinen, vanhaa valimerellista tyylia. Kaupunki naet rakennettiin timanttiryntayksen aikana 1800-luvulla, jolloin kaupunki oli osavaltion kolmanneksi suurin. Nyt kaupungin populaatio on murto-osa siita, joten kaikki turistibusines mahtuu vanhoihin taloihin ongelmitta. (En ma paljon arkkitehtuuristakaan tieda. Se ei kuitenkaan vaivaa toisin kuin luolatiedon puute, koska luolat syntyi ennen ihmista ja on siten "fundamentaalimpaa".)
Aiemmin turvonneet jalkani ovat talla hetkella aivan normaalit, mutta kun kohta riennan bussiin ja olen yli vuorokauden kuluttua Natalissa, odotan mielenkiinnolla kuinka kay.
Tanaan lauantaina 25.3. herasin ja menin aamiaiselle. Jalleen oli monia ihmeellisia herkkuja, jotka talla kertaa myos valokuvasin. Mikaan ei ollut samaa kuin eilen. Kaikista en tieda mista kasvista ne on valmistettu. Kun kauan syo, jota mina en tosin tee, tarjoilija tuo seisovaan poytaan koko ajan uusia herkkuja. Huomenna syon taalla viimeisen aamiaisen. Taytyy katsoa joko tuleeko toistoa.
Buukkasin itselleni paivan matkatoimiston kyydissa. Ohjelma oli sillisalaatti: vahan kaikkea, muttei mitaan paljon. Mukaan tuli nyt 5 turistia + sama opas kuin eilen. Talla kertaa vain ranskalainen Clarisse puhui englantia (han oli tulkkini) ja yksi brassimies vahan. Ohjelman helppoudesta johtuen vauhti oli raukea joka kaanteessa, mita en pannut pahakseni.
Ensin mentiin eraalle vesiputoukselle jossa uitiin. Siella oli myos jotain marakatteja puissa.
Sitten patikoitiin Pai Inacio -poytavuoren paalle, josta naki pitkalle. Vuoriopas huvitti meita muka putoamalla reunan yli, mutta siella oli toinen tasanne, jota pitkin han palasi takaisin.
Sitten ajettiin taas 40 minuuttia ja tultiin syontipaikkaan. Ruoan sai kasata seisovasta poydasta ja lautanen punnittiin, jonka perusteella tuli maksu. Soin kokeeksi kaktusta ja bataatteja eika ne hullumpia olleet.
Ruokapaikan vieressa oli sinihohtava lammikko, jonka vari johtuu kuulemma magnesiumista. Muutenhan veden vari on talla alueella tummanpuhuva (vahan kuin suovesi Suomessa mutta vailla hiukkasia) johtuen mineraaleista (mista mineraaleista, en tieda). Toinen ryhma, joka liikkui melko lailla samaa tahtia paikasta toiseen, oli nuorisovoittoisempi ja niin se oli lahtenyt lammikon paasta alkaviin luoliin sukeltamaan, kun mina soin. Olisin minakin mennyt, jos olis joku kysynyt. Sen sijaan meidan porukka vaan rauhallisesti uiskenteli siina sinihohtoisessa magnesiumvedessa. Kun pysyi hetken paikallaan, kalat tulivat naykkimaan jalkoja (ei olleet piraijoja vaan hoikanpuoleisia 3-6 -senttisia). Oli siis ilmeisen vaharavinteinen lammikko.
Kuten lukija kertomuksen tassa vaiheessa huomaa, paivan aikana ei ollut erikoisia haasteita, jotka olisivat kaynnistaneet aivotoimintaa. Siksi jatkankin tylsaa luetteloani.
Uintilammikkoon paasi myos koysiradalla. Sain hyvan kuvan toisessa ryhmassa olleesta Yulysta (sama kaveri kuin eilen), kun han parskytteli vetta. Sovittiin, etta vaihdetaan kuvia, kun keritaan. Itse en koysirataa kokeillut, niin rauhallisesti otin.
Uintipaikan lahella oli myos luola, jossa kavaistiin. Sekin oli taynna sinihohtoista vetta (on kuulemma maanalaisessa yhteydessa untilammikkoon ja otaksun, etta taman valin se toinen porukka sukelsi).
Mentiin viela yhteen paikkaan, joka oli valtava tippukiviluola Lapa Doce. Luoliahan Chapada Diamantinassa on paljon. Nyt taytyykin ihmetella miksi speleologia on minulle suuri musta aukko? Eiko ole koulussa opetettu? Tai opetettiinko mutten kuunnellut? Varmaan tama johtuu siita, etta Suomessa ei luolia juuri ole. Miksei ole, sitakaan en tieda?
Mitka ovat luolatutkimuksen keskeiset ongelmakentat? Onko se yhteydessa kaivostoimintaan tai auttaako etsimaan timantteja? Tama viimeinen kysymys siksi, etta timantteja taalta on paljon loydetty, siita nimikin Chapada Diamantina.
Nain siis tama tippukiviluolajuttu olis ollut mulle paivan tietopaketti, muttei minusta ollut sen vastaanottajaksi. Luolaopas puhui portugalia ja Clarisse kaansi englanniksi harkiten. No toisaalta vaikka olisi kaantanyt enemman, sittenkin olisin jaanyt tiedosta osattomaksi, koska perustiedot puuttuvat, jotta voisi itse suhteuttaa asioita.
Tyydyn siis kuvaamaan luolia visuaalisesti: Lapa Docen yleisolle auki oleva osa on kuin valtava pitka vain hiukan mutkitteleva halli, leveys 50 metria ja korkeus 20 metria. Ensin laskeuduttiin rotkoon ja siita luolaan sisaan. Erilaisia tippukivimuodostelmia on seka seinilla etta hallin keskella. Koko luolan lapi menee koysi ohjaten kulkijoita muodostelmalta toiselle, mutta kai myos siksi, jotta voisi loytaa pois, jos valo loppuisi (luolaopas kantoi ainoaa valoa).
Tippukivien muotoja olivat valtavat pylvaat salin keskella, maitomaisen valkoiset moniportaisen vesiputousmaiset muodostelmat seinilla (vesi yha valui rakennelmaa pitkin), katosta roikkuvat tippukivet ja vastaavalla kohdalla maasta ponnistavat pylvaat. Kattorakenne saattoi olla kuin kattokruunu ulokkeineen tai toisessa aaripaassa 5 cm ohut 3 metria pitka tikku. Maarakenne saattoi olla kaktusmainen tasalevyinen maasta 3 metrin korkeudelle ulottuen tai sitten joissain tapauksissa hyvinkin voimakkaasti alaspain leveneva (erasta muodostelmaa opas kutsui tissiksi ja silta se nayttikin, oli nannikin huipulla). Erilaisia variaatioita tuovat myos vaatemaiset laskokset.
Lopuksi opas sammutti valon ja oltiin hiljaa 2 minuuttia. Ei nakynyt mitaan. Vesi vain jossain hiljaa lirisi. Sitten se luola kohta loppuikin yhteensa noin kilometrin kuljettuamme. Tuo oli toki pieni osa Lapa Docesta, silla luolaston kokonaispituus on 25 km.
Luolista viela. Speleologia voisi olla hyva ja rauhoittava vastapainoharrastus kiihtyvassa yhteiskunnassamme. Lahetko leffaan? Ei kiitos. Ma meen tanaan luolaan kattomaan, kun puikko kasvaa (sentin 60 vuodessa).
Luolasta paivanvaloon noustua oli pieni tytto myymassa kylmaa vetta ja hedelmia. Isoisakin oli karratty pyoratuolissa paikalle kerjaamaan. Jotenkin hellyyttavaa. Elanto on tietysti syrjaseudulla vahissa ja jos oma kyla sattuu olemaan valtavan luolaston paalla, voihan sita hyodyntaa.
Retkelta palattua ostin huomiseksi bussilipun Feira de Santanaan, josta on tarkoitus jatkaa Nataliin. Tahan paattynee tarinat Lencoisista ja Chapada Diamantinasta.
Yobussia perjantain 24.3. pikkutunneilla Feira de Santanassa odotellessa aprikoin kuinka onnistun jaamaan pois Lencoisissa, jotten nuku aamuyolla pysakin ohi. Vaan pelko havisi ensin siihen, etta Feira de Santanasta lahti yksi israelilainen mies myos Lencoisiin, ja toinen juttu, yli puolet bussista oli eurooppalaisen oloisia matkaajia, joiden maaranpaan arvasin samaksi kuin mulla. Nukuin bussissa siis normaalisti eli ihan ok.
Turistipaikka tama Lencois tosiaan on. Pysakilla odotti klo 5:20 rivi hostellin sisaanheittajia tarjoamassa kateen hostellin esitetta. Sanoin "ei nyt, otan ensin rinkan tuolta alta". Kun sitten olin lopulta saanut kamat ja vahan virittanytkin, jaljella oli enaa yksi sisaanheittaja autoineen. Siihen turvauduin eika huono juttu ollutkaan, silla hostellille ajeltua ilmeni, etta hostellilla on myos matkatoimisto.
Ensitoimeksi kavin suihkussa eka kertaa 3 vuorokauteen. Aah. Ehdin nukkua tunnin ennen kuin soin aamiaisen, silla sellainen taalla tarjotaan. Se oli luksusta. Sai ottaa eri eksoottisia hedelmia ja sampyloita ja kakkuja ja mehuja ja kaikki oli hyvaa.
Tutustuin aamiaisella amerikkalaiseen Prestoniin, joka on kaiketi 60v ja oli kovasti halukas kertomaan minulle kuinka universumi vaikuttaa kaikkeen ja ihmiseenkin. Tahan han toki sai kimmokkeen naista mun auringonpimennysjutuista. Jotta voisin kuvata Prestonia, minun pitaisi kai ensin kuvata vahan rasittava tolkuttaja, mutta sitten sanoa, etta han on kuitenkin mita rakastettavin tyyppi, koska mina nyt vaan tykkaan tallaisista tyypeista, joilla on joku oma juttu (vaikkei se mun juttu olisikaan), koska silloin voi kayda polveilevia keskusteluita.
Keskustelun paatin siihen, etta kiirehdin siihen matkatoimistoon, josta tuossa aiemmin jo mainitsin. Ja nyt taytyy selittaa, silla on toki totta, etta mina en hirveesti mistaan valmiista matkatoimiston virikkeista perusta. Kuitenkin olin jo alunperin tutkinut kaikkea mita taalla laajassa Chapada Diamantinan luonnonpuistossa voi tehda ja moni niista asioista on saavutettavissa vain autolla. Matkatoimisto on sitten se tyokalu, joka auttaa paasemaan sinne. Nain kun asia oli, menin mukisematta kuulemaan, etta tanaan olisi tiedossa reissu Cachoeira da Fumacalle. Mikaan ei sopisi paremmin! Tuo on naet maailman toiseksi suurin vesiputous (300 metria) ja matka sinne jalkaisin olisi 3 paivaa (edestakaisin). Hyva, olen mukana, kun kerran autolla paasee. Ok, tule sitten 10 minuutin paasta tahan varusteinesi niin lahdetaan.
Reissulla oli 6 naista (2 tanska + 3 slovenia + 1 brassi) ja 4 miesta (1 suomi + 3 brassi) ja opas. Matka autolla kesti ensin liki 2 tuntia, kunnes siirryttiin jaloille. Tanskikset olivat natteja tyttoja ja slovenialaistenkin kanssa juttelin. Ei kuitenkaan mitaan ihmeellista juteltu (jos vertaa nyt vaikka Prestoniin). Brasilianjapanilainen Yuly oli ainut, joka puhui seka englantia etta portugalia. Opas oli ihan portugalilinjoilla.
No ensin kaveltiin 2 km tasaista, sitten makea ylos 300 metria 1 km matkalla (varsin jyrkka nousu), sitten 4 km tasaista, jolloin tultiin putouksen ylaosaan.
Jos pistatte googlen kuvahakuun "cachoeira da fumaca", naette paitsi milta putous nayttaa myos milla lailla tata putousta katsellaan. Putousta ei naet ylapuolelta voi nahda. Se johtuu siita, etta se putoaa niin suoraan alas, etta pitaa menna kallion reunan ulkopuolelle sita katsomaan. No mutta juuri nain sita katsellaankin! Kallion reunan ulkopuolelle ei tosin menna kokonaan, vaan sinne laitetaan pelkastaan paa. Eli ensin siis ryomitaan vatsallaan sentti sentilta kohti kallion ulkopuolella roikkuvan lattean kivikiellekkeen reunaa ja sitten paa reunan yli. Siina se putous on.
Katsomisvuoroa pitaa odottaa, koska vain 1 kerrallaan mahtuu. Koska aikaa oli, keittelin itselleni aterian (kaikilla omat evaat, mulla ainoana kuuma ateria, muilla leipaa yms) ja taisi siina toinenkin turistiporukka minua ennen kurkistella.
Derba, quanto persona morta aqui? Nain kysyin oppaalta kysymyksen milteipa portugaliksi. Han nosti sormensa pystyyn ja selosti, etta kymmenen kuollutta. Viisi itsemurhaa, viisi onnettomuutta. Joku oli lahtenyt kiertamaan ylemmas saadakseen paremman nakokulman ja livennyt. Toinen oli hivuttautunut istumaan reunalle, johon muut ryomivat. Halusi nahda enemman, kurkisti eteenpain. Hups.
Sitten vihdoin puolen tunnin paasta ryomin minakin kohti kallion reunaa ja tyonsin paani kuilun yli. Siinahan se. Alussa putous on vetta. Matkalla se hajoaa ja kaukana alhaalla on pelkkaa sumua (=fumaca) lammikon ylla. Yuly auttoi kuvien otossa (=standardikuva, jossa paani kiellekkeen ulkopuolella).
Sitten kaveltiin takaisin eika siina sen ihmeempia. Minulle sopi erinomaisesti tama 7 + 7 km. Oli helppo patikka verraten Serra dos Orgaosiin ja sita paitsi turvonneet nilkkani eivat mitaan rasittavampaa nyt kaipaakaan.
Sitten kaytiin viela paluumatkalla yhdessa vesiputouksessa pulikoimassa, etta sekin on nyt tehty. Jotain huonoakin oli eli talla retkella paloin. Kun naet aamulla saa oli sateinen ja paivalla liki koko ajan pilvinen, en uskonut, etta siita seuraa mitaan. Mutta niin vaan on naama punainen ja auringonsateet ovat myos paidasta lapi menneet olkapaihin. No parissa paivassa tama on rusketusta.
Kun tama tarkein nahtavyys on katsottu, on oikeastaan sama mita huomenna teen. Taytyy ehka katsoa joku toinen retki.
Niin sitten tuossa iltasella lahdin syomaan ja tapasin taas Prestonin. Hanen matkakumppaninsa Kevin illasti hanen kanssaan. Liityin seuraan. Ovat kuulemma tavanneet kuukausi sitten, kun molemmat ovat olleet taalla jo pitempaan. Kaytiinkin oikein henkevaa keskustelua aiheena paaosin Yhdysvallat, josta molemmat ovat kotoisin ja josta mina ulkopuolisena sattaisin vaikka sanoa jotain kiintoisaa - ainakin tarjota eurooppalaista nakokulmaa. No en nyt kay keskustelua tassa lapi sen enempaa, mainitsenpa vain, etta miekkosilla on koko ajan alyllinen jannite paalla, Kevin oli enemman normaalin jarjen kannalla, kun Preston (musta mies) oli kyynikko ja epaili salaliittoja ja muuta sellaista (molemmat toki Bush-vastaisia).
Kun ruoka oli syoty ja ryypyt juotu ja aloin haaveilla internettiin siirtymisesta, kiitin toki keskustelusta, ja kun maksoimme laskua ja huomasin, etta samassa paikassa on paivakavelyn koreat tanskistytot, niin tuntui, etta olisipa mukava keskustella tallaisia noiden tanskisten kanssa, mutta yhta aikaa tuntui, etta se on kylla aivan mahdoton asia eika maksa vaivaa yrittaa.
Mutta tuskinpa tulee naita juteltua enaa Prestonin ja Kevininkaan kanssa, silla he ovat vaihtaneet hotellia joten en nae heita enaa aamiaisella.
Lahdin keskiviikkona 22.3. Teresopoliksesta bussilla Rioon, josta bussilla Feira de Santanaan. Eka bussi 1,5 tuntia, toka 30 tuntia.
Seuraa ryytynytta valitusta... Ensinna unohdin, etta nama on ilmastoituja busseja, siis viileita. Pitais ottaa tarpeeks vaatetta bussiin, ma en ottanut, lievasti vilustuin. Toiseksi nilkat turposivat paljosta istumisesta kun ei paassyt pahemmin jaloittelemaan (jos joku tietaa vastakeinon, kertokoon!). Kolmanneksi se varsinainen kohde on Chapada Diamantina (Lencois), jonne jatkobussi on yolla klo 00:50. Nain kun paasen perille klo 5:00 (aamuyo), olen tullut matkustaneeksi liki 2 vuorokautta bussilla. No onneksi toista moista matkaa ei enaa tule.
Se siita valituksesta, ihmiset ovat kuitenkin ystavallisia, vaikka olosuhteet aina eivat. Bussissa yksi mies osoittautui jazz-muusikoksi, kun antoi levynsa mulle kuunneltavaksi ja yhteystiedot (kuuntelu jaa kotosuomeen, kun ei oo soittolaitetta). Moni muukin tekee tuttavuutta, sellaisia ne pitkat bussimatkat on, bussit naet pysahtyvat 4-5 kertaa vuorokaudessa 15-30 minuutin sapuskatauoille, jolloin jutellaan, tosin nyt ei ollut kenenkaan kanssa yhteista kielta, mutta silti.
Peukku ylos! Niin keskustelu usein taalla paattyy. Kaikki ok, olemme ymmartaneet toisiamme! Hyva ja yksinkertainen tapa, olipa kyseessa lyhyt bussikeskustelu, lipun osto, aikataulun kysyminen, yhteisymmarrys tilatusta ruoasta, repun valiaikaisesta sailytyksesta tai internet-hinnan maksusta. Myos toisinpain: jos kysyn joltakulta puhuuko englantia, han saattaa laittaa peukalon alas (sorry, en osaa).
Niin olen jo tassa vaiheessa tullut tulokseen, etta Brasilia ei ole Venezuela. Ihmiset tekevat taalla uutta businesta (leikkikalumies, jazz-mies), luovat uusia yhteyksia vailla tietoa kehkeytyyko mitaan (Jaakko Tammela, leikkikalumies, jazz-mies) ja asiat ovat taalla ylimalkaan paremmin jarjestyneita (rahatalous, Rion selkeys, bussiaikataulutkin... no saa nahda joudunko viela ottamaan taman sanan takaisin).
(Tahan alkuun pien huomautus, etta viimeksi paivakirjamerkinta meni vuodelle 2004 enka saanut sita korjatuksi. Nyt olen sen korjannut ja kirjoitukset ilmenevat kuten blogissa kuuluukin eli uusin kirjoitus ylimpana ja vanhin alimpana.)
Lahdin sunnuntaina 19.3. varhain Riosta aamubussilla kohti Petropolista, silla nain minua oli ohjeistanut Rion majatalon kiipeileva isanta. Sielta sitten voisi lahtea patikoimaan kohti Teresopolista Serra dos Orgaos luonnonpuiston (vuoriston) lapi eika toisinpain kuten alunperin ajattelin.
Vaan Petropoliksen bussiaseman infossa (info kai se oli) ei tiedetty mitaan koko patikointireitista ja mista se lahtisi (itse en toki moisia vaativia kysymyksia osannut portugaliksi esittaa, eras paikallinen ystavallinen vanhempi herrasmies ryhtyi tulkiksi). Voisi odottaa puoli tuntia niin sitten tulee ehka joku, joka tietaa. Ostin ja soin pari kinkkusampylaa ja palasin kyselemaan. Kun asia ei tuntunut etenevan, tein pikapaatoksen ja heitin kamat Teresopoliksen bussiin. Nain palasin alkuperaiseen suunnitelmaan: patikointisuunta T -> P. (En hirveesti yllattynyt episodista. Tallaista oli Venezuelassakin viime vuonna. Odottamaan ei pida jaada tai saa odottaa loppupaivan.)
Teresopoliksessa kysyin jatkobussia luonnonpuiston luokse. Kielivaikeuksien takia sain vain selville mihin suuntaan pitaisi lahtea, niin lahdin kavelemaan. Myohemmin sain selville, etta matkaa olisi 5 km, jonka jalkeen aloin silmailla takseja, joita ei kuitenkaan nakynyt.
Sitten nain kadun varrella hotellin nimelta \"Finland\". Menin sisaan. Respatytto ei osannut englantia, mutta brasilialaisperhe tulkkasi puolestani, etta olen \"from Finland\" ja etta olin tullut kysymaan nimen alkuperaa. Omistaja on suomalainen. Pian respa ojensi minulle puhelimen ja niin juttelin suomeksi Jaakko Tammelan kanssa. Han vannotti minua odottamaan, tulisi 40 minuutin kuluttua, haluaa jutella kanssani. Olkoon nain, sanoin, vaikka aivoissa takoi koko ajan patikointi, joka entisestaan myohastyy. Toisaalta sitten ihminen on myos utelias, mina varsinkin, joten olin myos innokas tapaamaan Jaakon.
Sisaan astui 35 minuutin kuluttua vanhempi herrasmies, joka kysyi minulta puhutteko suomea. Minapa juuri. Nain teitittelimme toisiamme alusta alkaen. Jaakko kertoi mielenkiintoisen elamantarinan. Han oli muuttanut 2,5-vuotiaana Brasiliaan, silla hanen vanhempansa olivat noudattaneet Toivo Uusikallion kutsua tulla Brasiliaan elamaan helppoa elamaa. Silla sellainen ihmemaa Brasilia on. Banaanit kasvavat sen kun poimii hedelman ja syo. Siita saa ihminen ravinnon. Niin muutti Rion luoteispuolelle paljon suomalaisia 1929-32. Homma ei toiminut. Banaanin hedelma kypsyy kerran vuodessa eika ole kuin omena, joka kypsyy monta kertaa. Banaanilumous kaikkosi joskin Uusikallio teki aina uusia hienoja lupauksia, niin suomalaiset jaivat elamaan sinne (kylan nimi on Penedo, siella voi yha tanssia humppaa ja elaa suomeksi). Jaakko muutti kuitenkin pois 19v taytettyaan. Vaimo on Brasiliasta ja lapset eivat puhu suomea. Han kavi ensi kertaa Suomessa 1970 ja ehka vanhuuden paiviksi muuttaa Suomeen \"jos saa asiat jarjestymaan\". Siksi taytyy harjoittaa suomen kielta. Hyvin han puhui, vain muutamia sanoja oli unohtunut.
Niin tama oli tietysti yksi niista ihanneyhteisoista, joita suomalaiset perustivat eri puolille maailmaa itsenaisyyden alkuaikoina ja sita ennenkin. Voikin pohtia miksi silloin ja miksei enaa? Miksei ruusuristilaisyys ja teosofia enaa veda? Miksei ole enaa Pekka Ervastin [en sitte tarkoita Suomen Kuvalehden toimittajaa, vaan miesta, jonka sukunimi on Ervast] kaltaisia valovoimaisia nakijoita, jotka puheillaan saavat kuulijat kohottuneeseen tilaan? Kuulkaa mina vaan kysyn, koska tietoa tai arvausta mulla ei ole.
Mutta se patikointi. Jaakko lahti kuskaamaan minua luonnonpuistoon ja auttoi byrokratiassa = vaellussuunnitelma taytyy olla puistonvartijoiden tiedossa, jotta tietavat tulla hakemaan pois, jos ukko viipyy. Viela 3 km eteenpain sain Jaakolta kyydin, sita pitemmalle ei autolla paase. Kello oli liki 2 iltapaivalla ja alkoi sataa, sadekausi kun on. Tahan tama vitkuttelu johti. Sateessa ei kukaan mielellaan patikoi.
Jonkunlaista matematiikkaa koko patikointi on. Tunnustele jatkuvasti paivan kuntoa, lihasten kestokykya, varusteita, sovita ne maastoon ja saatilaan, ennakoi energian ja veden riittavyytta, pida tarpeeksi taukoja, valta kiiretta. Ihminen on psykofyysinen kone, jota taytyy tarkkailla ja huoltaa, jotta toiminnan jatkuvuus sailyy. Silloin unohtaa olevansa Brasiliassa. Tama on vain sankan metsan keskella nouseva polku, joka kiemurtelee ja jatkuu ylospain. Jossain kaukana on \"Abrigo 4\", jonka olin ilmoittanut paivan tavoitteeksi. Kuinka kaukana se on, siita minulla ei ole tarkkaa kasitysta, joka sinansa on paha juttu, kuitenkin \"noin 4 tuntia\".
Lahdin matkaan sortseissa ja t-paidassa ajatuksena, etta koska sataa, hyvaksyn sen, etta olen koko ajan marka. Lihasten liike saa lammittaa. Seuraus on, etta en voi pitaa pitkia taukoja. On jatkettava, kunnes paasen jonnekin perille. Sita paitsi aika on rajallinen. Lahdin matkaan varusteet trimmattuani klo 14:15 ja aurinko laskisi klo 18. Minulla on siis kiire, joka on toinen virhe. Pimeassa lamppu otsalla en aio vaeltaa.
Taman paivan reitti sinansa on helppo. Yksi polku jatkuu ylos, ylos. Haarautumia ei ole. Usein polulla solisee puro. Astun puroon ja vesi laiskyy. Saa laiskya. Minulla on systeemi, jonka seurauksena vesi ei mene kenkaan [kiitos manseteista Tero Sinkkonen, Eraraate Oy]. Vastaan tulee patikoijia, useimmiten ei kuitenkaan yksin kuten mina. Moni on ottanut oppaan vaeltamaan kanssaan. Kysyn puhuuko englantia ja aika usea puhuu. Kerron suunnitelmastani patikoida Petropolikseen, jotta saan siita palautetta. Moni sanoo, etta reittia on vaikea loytaa heti Abrigo 4:n jalkeen. Ei valttamatta auta, etta minulla on kartta ja gps-pisteet, silla kartta on ylimalkainen, polkuja monia ja kasvusto vuoriylangolla miehenkorkuista (toista kuin Lapissa, jossa tunturiylangolla nakee kauas). Kaiken lisaksi reittia ei ole merkattu maastoon joten eksymisvaara on suuri. Pida varasi. Ala tee tyhmyyksia. Nain minua neuvotaan.
Yksi kaveri sanoo, etta edessa oleva vesiputous tulvii. Hanen kaveri ei paassyt yli. Itsekin joutui \"uimaan\" heti putouksen alta. Tulen putoukselle. Vesi putoaa 20 metrin korkeudesta ylhaalta vahintaan puoli metria syvaan lammikkoon, juoksee 10-senttisena patjana silean kallion yli kuiluun. Putouksessa on kylla apukaide, mutta siihen on 3 metria. Kiinnitan koyden puuhun ja kavelen koydesta kiinni pitaen ilman reppuja (en tullutkaan sanoneeksi, etta mulla on 2 reppua, 22 kg selassa ja 5 kg kadessa). Hyvin kengat pitavat. Kiinnitan koyden toisen paan kaiteeseen. Vien ensin pienen repun, sitten ison. Lopuksi viela haen koyden. Hyvin meni. (Kylla kai se aiemmin mainittu kaveri kuitenkin rohkaistui itsekin putouksen yli, koska en nahnyt hanta missaan.)
Sade sentaan vahenee ja saan harvoilta vastaantulijoilta arvioita kuinka paljon aikaa tarvitaan mihinkin valietappiin. Se auttaa arviomaan tulevaa ja niin teen paatoksen, etta Abrigo 4 on minulle liian kaukana. Jaan Abrigo 3:een, jonne saavuttuani totean, etta se on tasainen pala ruohoa muuten sankan metsan keskella. Joskus tassa on ollut maja, jossa pitaa sadetta. Nyt ei mitaan ja niin laitan telttaa pystyyn. Kolme ja puoli tuntia tahan meni ja kun teltta on pystyssa, on jo pimea. Olen rasittunut, mutta keitan ruokaa, ruoka ei maita, mutta makuupussi on hyva. Jossain vaiheessa totean, etta tahtitaivas on upea, mutten jaksa.
Herasin maanantaina 20.3. klo 3, jonka jalkeen nain koiranunta, kunnes keitin pimeassa aamiaisen. Maa on markaa ja reppuni sisalto osittain myos. Matkalukemiseni Sinuhe egyptilainen on ok (vain pari markaa kohtaa), mutta moni muu luettava ei (passit ym tarkeat ovat toki ok kun suojasin ne). Vaihtovaatteet ovat myos kuivat, kun kuljetan niita vedenpitavassa sakissa repun sisalla. Aurinko nousee ja levittelen markia juttuja kuivamaan pressulle (ei se paljon auta).
Klo 9 olen vetanyt eiliset marat vaatteet ja kengat paalle ja lahden taas ylospain (eli kylla mun kengat kuitenkin kastuivat, muttei litslats-tasolle). Nyt kun on aamu, ei sada, silla sellainen on taalla luonnonlaki. Sade tulee aina iltapaivalla. Alan uskoa siihen. Muutaman kerran polku kavaisee metsasta jonkun harjanteen vierella ja silloin naen kuinka korkealla jo olen. Tunti 20 minuuttia ja olen Abrigo 4:lla, joka noin fyysisesti on talo vuorella. Talo ei ole auki, keitan kuistilla aterian veteen, jonka otan paremman puutteessa suoraan polulta (parempi olisi ottaa esim. sellaisesta kohtaa polun vieresta, jossa vesi \"hyppaa\", siihen pullo alle, mutta sellaista ei ole).
Kun olen liki syonyt, paikalle tulee Elton, joka on jo odottanut minua. Elton puhuu portugalia, mutta kun hanen radiopuhelimensa raikaa, niin toki tulen ymmartaneeksi, etta han kertoo alempana oleville puistonvartijoille, etta olen saapunut ja nama vastaavat etta ok. Olen tassa vaiheessa jo tehnyt paatoksen palata samaa reittia takaisin. Meni niin kehnosti eilinen aloitus, etta nyt olen seuraavan yon Eltonin seurana talossa, josta maksan hanelle pienen summan. Sen verran kommunikaatio siis toki toimii, etta tallaiset keskeiset asiat pystyy aina selostamaan.
Koska Eltonilla on aikaa, han lahtee kanssani Pedra do Sinolle. Se on taman vuoriston korkein paikka (2263 metria) ja aivan Abrigo 4:n lahella. Kun saavumme sinne, ymparisto on pilvessa. Istumme ja odotamme. Silloin talloin pilviverho raottuu ja alhaalta nakyy joku kyla tai kivimuodostelma. Elton huutaa kylien ja muodostelmien nimia. Mina lauon kameraa. 2 tuntia istuimme siina. Valilla nakyy joku jarvi. Vaikka osaan kysya mika aqua se siella on, en ymmarra vastausta. Mutta se johtuu siita lumouksesta, etta olen totisesti unohtanut olevani Brasiliassa. Se vesi on naet Atlantti (Rio de Janeiron lahti), ja ymmarran sen vasta sitten, kun pilvet raottuvat Rio de Janeiron edesta ja Elton huutaa, etta naetko tuolla on Kristuksen patsas. Tietenkaan en erota patsasta (sinne on 45 km), mutta totta vie maen muoto on jo painunut muistiini ja se on saman muotoinen.
Niin kuluu paiva ja teen ainoastaan pienia patikointeja Abrigo 4:n ymparilla, osaksi itsekseni, osaksi Eltonin opastamana. Loydan rahkasammalta, paljon, kuin Lapissa, mutta sitten taas huomaan, etta tama ei ole Lappi, koska vapaasti ei voi kulkea. Jos haluaa poiketa polulta tai kallionlaelta, joutuu rampimaan korkeassa kasvustossa. Sade alkoi klo 4, sen jalkeen olin talossa ja luin Sinuhea. Kukaan ei tullut minun lisaksi koko paivana Abrigo 4:aan. Johtunee siita, etta puiston opastus ja sisaankaynti on kiinni maanantaisin.
Noista kivimuodostelmista viela. Ne ovat persoonallisia. Tunnetuin on Dedo de Deus (Jumalan sormi), joka on mahtaileva nyrkki etusormi pystyssa (sormen pituus kaiketi 100 metria). Suosittu kohde kiipeilijoille. Toinen sympaattisempi on muodostelma, jolle en tieda nimea. Se on korkea tylppapainen kallio, jonka paalla on pienempi kivi. Tuo kivi nakyy tunnistettavana kaupunkiin, Pedra do Sinolle ja viidakkoon patikointireitin varrelle kuin ilmaisten: taalla mina pieni seison isomman laella, pienillakin on oikeuksia!
Tanaan tiistaina 21.3. herasin taas klo 3. Aikaero ei ole mennyt kohdalleen. Aamiaista keitin nalkaani klo 4 (majassa oli keittovehkeet, vesihana ja jopa sadevesiin perustuva huuhteleva wc, toim.huom.) ja menin uudestaan nukkumaan. Herasin taas ja pakkasin kamat, soin lisaa, ja lahdin Eltonia herattamatta patikoimaan takaisin Teresopolikseen klo 6:30. Nyt kaikki sujui kovin mukavasti ja kavely kulki kivasti. Aurinko paistoi, joskaan ei tietysti sinne sademetsan siimekseen. Jossain vaiheessa joku kissamainen 80-senttinen laikikas olento (sellainen mielikuva tuli) hyppasi polun editse 5 metrin paasta. Jaguaarinpoikanen sanoisin, jos en kuitenkin pitaisi sita melko mahdottomana. [Jalkikateen otin selvaa, etta jaguaareja tassa luonnonpuistossa kylla on.]
Kesti 3 tuntia kulkea alamakeen, kunnes vastaan tuli ruotsalainen mies. Nyt paasin mina olemaan se, joka kertoo kuinka paljon ylos on matkaa ja etta hyva etta olet aamulla liikkeella, silla iltapaivalla sataa (se tosiaan alkoikin klo 13:30).
Vesiputous, joka oli tuottanut sunnuntaina vaikeuksia, oli nyt pieni liru, jonka yli paasi kavellen. Polun alas tultuani keittelin aterian ja sitten kavelin viela ne samat 3 km alaspain, jotka olin sunnuntaina paassyt Jaakko Tammelan kyydissa. Ilmoittauduin puistosedille, etta tassa ollaan, pistakaapa kirjoihin.
Jalkeenpain tyhma juttu oli, etten kertaakaan uinut vesiputouksien alaisissa lammikoissa, joita oli parikin sopivaa. Mutta toisaalta olin niin valmistautunut paasemaan sielta pois, etta se pisti vauhtia jalkoihin.
Taalla Teresopoliksessa buukkasin itseni ihan perati normaaliin hotelliin (se Rion hostelli oli ollut sellainen ryhmakamppa vailla yksityisyytta), kavin suihkussa, pesin nyrkkipyykilla vaatteita (lahti paljon ruskeeta vetta), ripustin kamoja ja telttoja ympari huonetta kuivamaan (toivottavasti hotellipoika ei tule katsomaan). Soin hyvin ja tein jotain mita kai turistin kuuluukin tehda: virkistin itseani kavelemalla katuja edestakaisin ja tutkimalla mita on myytavana. Siis palauduin. Ja huomenna on tarkoitus aloittaa pitka bussimatka kohti Chapada Diamantinaa.
Ai yksi juttu viela. Tuossa asken tapasin aivan huimaavan kekseliaan leikkikalutehtailijan. Hanen keksintonsa ovat nerokkaita mutta yksinkertaisia. Han on vasta pannut jutun liikkeelle ja myy kalujaan yhdessa pienessa kioskissa. En tieda ymmartaako kukaan, mutta sydamesta ottaa, kun nakee tuollaisia uusia pienia mekaanisia jippoja, joista tietaa, etta noita myydaan viela maailmalla miljoonia, mutta kuka ne myy, keksija itse vai sitten joku joka ne ideat varastaa, sita en osaa sanoa. Nyt on sitten tuomisia kummitytolle.
Riosta lienee 4 paremmin tunnettua asiaa. Copacabana, Ipanema, Kristuksen patsas ja Sokeritoppavuori (Sugar Loaf). Katsotaan jos jaksan kaikki nuo selittaa, mutta Copacabanalle lahdin ensin. Se kun oli esitteen mukaan hostellista vain 10 min kavelyn paassa. Ihmiset neuvoivat eteenpain. Valilla piti kavella tunnelin lapi. Niita Riossa riittaa. Vaikka on paaosin tasaista, valissa on useampisatametrisia makia, jotka on puhkaistu.
Niin se Copacabana on uimaranta. Tunnelin jalkeen ennen kuin saavuin rantaan eras iloinen tytto tuli puhumaan jotain. Kysyin puhuuko englantia. Osasi han vahan. Osasi sanoa, etta hanen koti on lahella. Otti oikein kasipuolesta kiinni, etta jos sinne mentaisiin. Se oli kylla hyvin ystavallista. Ei vaan Suomessa tuolla lailla avoimin mielin toivoteta ihmisia kotiin tervetulleiksi. Jouduin ikava kylla kieltaytymaan, kun minunhan piti menna Copacabanalle.
Se olikin mainio uimaranta. Aallot loiskivat rantaan asti, olivat oikeastaan tyrskyja. Lapsukaiset uivat rannassa ja isommat pojat tyrskyissa. Monet ihmiset kavelivat rantaviivaa. Minakin lahdin kavelemaan.
Tuli vastaan kalastajia. En ensin hoksannut miten he kalastivat. Jain katselemaan. Se naytti vaaralliselta, koska rannallahan on koko ajan myos kavelijoita. He heittivat vieheen 40 metrin paahan. Sitten onki laitettiin pystyyn sellaiseen putken tapaiseen, joka torrotti hiekassa. Kaikkein hassuinta oli, etta siima pysyi kirealla ilman etta kalastajasedan tarvitsi tehda mitaan. Onki vaan jatettiin paikalleen pitkaksi aikaa. Joku merelle kayva pohjavirtaus kai siihen on syyna, etta niin kay. Kun se siima on kirealla, rantaa pitkin kavelevat ihmiset kavelivat koko ajan siimojen alta (onget olivat 5 metria pitkia) eivatka tartu siimaan tai kompastu siihen. Kun taman ihmeen olin mielessani selvittanyt, jatkoin matkaa.
Kavelin aika tovin, kilometrin ainakin, mutta se ranta vaan jatkui ja jatkui. Sitten kavelin sivuun ja aloin evastelemaan. Ne evasleivat oli kotona torstaina tehtyja, koska olin voidellut kaikki leivat matkaevaaksi. Siina kiveyksella kun istuin, tuli minun molemmin puolin istumaan iloisia tyttoja. Taas kysyin puhuisivatko englantia, mutta perin heikko oli englannin taso. Kyllahan sita voisi monta kiinnostavaa asiaa selvittaa, jos vain yhteinen kieli loytyisi. Hierontaa nama siskot olisivat voineet minulle tehda. Se oli mukava yllatys. Vaikken tuntenut heita ennakkoon, silti he olisivat olleet halukkaita uhraamaan hetkosen ajastaan ja tuottamaan vieraalle iloa. En kuitenkaan ollut millaan muotoa hieronnan tarpeessa, joten he hyvastelivat ja lahtivat pois.
No palasin siina sitten pikkuhiljaa hostellille. Tarkoitus oli vaihtaa rahaa, silla Helsingissa vaihtamani rahat olivat jo uhkaavasti loppumassa. Ilmeni kuitenkin, etta hostellilla ei kay. Lahdin siis vahine rahoineni keskustaan. Menin metrolla. Taas oli ystavallisia ihmisia neuvomassa missa metro on. Osasin jaada pois oikeassa vaiheessa. Oikean vaiheen maaritti eras sukelluskauppa. Sielta kavin hakemassa retkikaasua.
Sen jalkeen minulta loppuivat Brasilian rahat taysin. Euroopan rahaa kylla oli. Tunnin kuluttua vasta loysin monia monia ihmisia jututettuani paikan missa sain lisaa Brasilian rahaa. Sita kylla taivastelin monta kertaa miksi se on niin vaikeaa. Mutta luulenpa niin, etta tiedan miksi. Sita se vaan kertoo, etta Brasilian talouselama on hyvin vakaata. Jos olisin ollut Venezuelassa ja kysynyt ihmisilta (kymmenilta ihmisilta!), etta missa voi vaihtaa rahaa, viimeistaan kolmas tai viides olisi sanonut, etta mina vaihdan. Siita naet voi tehda itselleen vahan lisatienestia, jos maan valuutta ei ole vakaa ja menettaa arvoaan. Ah en varmaan osannut selittaa tata valuuttapoliittista paatelmaani kovin hyvin, mutta uskokaa pois, etta syy-yhteys on olemassa.
No kun olin saanut ne valuutat vaihdettua, ostin heti litran nesteita ja painoin ne kurkusta alas. Oli tullut niin jano valuuttaa etsiessa. Osasyy on toki siinakin, etta ilma on niin helteinen ja kuuma, 30 astetta ylittyy keveasti. No juu sitten menin metrolla yhden patkan ja bussilla toisen ja saavuin paikkaan nimelta Cosme Velho. Taalta paasisi Kristuksen patsaalle junalla. Bussista ulos astuessa kuitenkin ryhtyi yksi automies kohteliaasti juttusille paitsi minun myos kolmen brasilialaisturistin kanssa. Mies oli kovin valuuttava (aukoi vakuuttavasti kansiosta sivuja ja naytti kuvia). Niin paatimme yhdessa, etta menisimmekin Kristuksen patsaalle taksilla. Samalla nakisimme enemman, muitakin nakoalapaikkoja. Oli kieltamatta hyva valinta. Sain kameraan taytetta ja samalla tutustuin Emanueliin, hanen vaimoon ja vaimon nattiin siskoon.
No ei se mikaan jattitaydellinen tutustuminen toki ollut. Ensinna oli vahan kieliongelmia. Englanti sujui heilta toki keskimaaraista paremmin kuin taalla yleensa, mutta kun se loppuu, mina alan sonkata espanjaa ja siita syntyy toisenlaista sotkua (toim.huom. Brasiliassa puhutaan portugalia). No onneksi ei toki yritettykaan mitaan maailman ongelmia heidan kanssa ratkoa, ei silla kieliongelmalla niin ollut valia. Oli vaan sellaista kivaa paikasta toiseen menemista ja vuorotellen kuvan ottamista toistemme kameroilla.
Niin se kristuksen patsas on kylla aika mainio. Se on Rion tunnusmerkki ja myos eraanlainen kompassi. Sen voi nahda melkein kaikilta puolilta Rioa, onhan se 700-metrisen maen paalla. Tuota kompassijuttua taytyy viela selittaa. Patsashan on kadet avoinna kuin siunaa Rion asukkaita. No nyt paitsi etta patsas nakyy moneen paikkaan Riossa, myos nakyy kasien asento. Jos kadet (patsaan rintamasuunta) osoittavat sinusta vasemmalle, olet Pohjois-Riossa, ja jos oikealle, etelassa. Yksinkertaista.
Tasta paastaankin mielenkiintoiseen seikkaan. Rio on todella kaunis kaupunki, kaunein mita ehka olen koskaan nahnyt. Mutta mika minusta on kaikkein kauneinta, Rio on vaikkakin suuri myos erittain selkea kaupunki. Kun palasin patsaalta alas tultua (ja brassit hyvasteltyani) bussilla hostellini suuntaan, ei tarvinnut kysya keltaan neuvoa milloin jaan bussista pois. Ensinna se auttaa, etta olet voinut kayda katsomassa 700 metrin korkeudesta millaisia kaupunginosia Riossa on. Toiseksi se auttaa, etta naet Kristuksen patsaan (tuostahan mainitsin jo vahan aikaa sitten), ja kolmanneksi se, etta naet Sokeritoppavuoren, ja neljanneksi se, etta meren. Ja viela viidenneksi, Rio ei ole kuin muut suurkaupungit sikali, etta ei ole mitaan samanlaisia taloja korttelitolkulla. Kun joka kaupunginosa on omalla niemellaan tai oman maen juurella, sinne on tullut sille alueelle leimallisia korkeita taloja. Ah osasinkohan tamankaan nyt selittaa. No osasin tai en, Rio on kaunis ja selkea, vaikka onkin megalopoli.
Mitas viela. No sitten kavin yhdessa ostoskeskuksessa, josta ostin Brassien kartan ja soin. Sitten menin hostellille iloisena. Tapasin hostellin omistajan, jonka kanssa juttusin pitkaan. Han kun on kova kiipeilija ja tietaa kaikki reitit Rion kaikille kukkuloille. No se ei minua toki niin kiinnostanut, vaan pikemmin se, etta han tietaa myos Serra dos Orgaos -luonnonpuiston. Sainkin sinne monta vinkkia. Huomenna (sunnuntai) on sinne pain tarkoitus lahtea.
Kun kello ei ollut lyonyt viela kovin pitkalle, lahdin viela Sokeritoppavuorelle. Sinne mennaan koysiradalla. Oli jalleen alyttoman komeita maisemia, sokeritoppa kun on aivan meren vieressa ja sielta nakyma on eri kuin Kristuksen patsaalta. Siella katsoin, kun aurinko laski, itse asiassa aika lailla sen Kristuksen patsaan taakse. Taytyypa purkaa kameraa joskus.
No sitten tulin hostellille, joten eipa siita nyt sen enempaa. Kavin suihkussa ja nyt kirjoittelen naita.
Ai kerron viela yhden jutun. Kun kerran pysahdyin penkille verryttelemaan ja nostin jalat sandaaleista pois, ohi kaveli noin 5v pikkutytto ja tarttui varpaasta kiinni. Puristi murto-osasekunnin, paasti irti ja hymyili, jatkoi eteenpain. Vahan etta kuin tervetuloa Rioon turisti. Kiitos vaan toivotuksesta pieni tytto, se oli iloinen puristus.
- Millasia ovat Brasilian ihmiset ja millä meiningillä asioiden hoito sujuu?
- Kuinka käy patikointi luonnonpuistoissa Serra dos Órgãos ja Chapada Diamantina?
- Onnistunko valokuvaamaan auringonpimennyksen jalkojeni välistä 29.3.2006?
- Löydänkö merestä korallikiven tuotavaksi Ilmarin meriakvaarioon?
Kartta kertoo aikataulun.
