(Tahan alkuun pien huomautus, etta viimeksi paivakirjamerkinta meni vuodelle 2004 enka saanut sita korjatuksi. Nyt olen sen korjannut ja kirjoitukset ilmenevat kuten blogissa kuuluukin eli uusin kirjoitus ylimpana ja vanhin alimpana.)

Lahdin sunnuntaina 19.3. varhain Riosta aamubussilla kohti Petropolista, silla nain minua oli ohjeistanut Rion majatalon kiipeileva isanta. Sielta sitten voisi lahtea patikoimaan kohti Teresopolista Serra dos Orgaos luonnonpuiston (vuoriston) lapi eika toisinpain kuten alunperin ajattelin.

Vaan Petropoliksen bussiaseman infossa (info kai se oli) ei tiedetty mitaan koko patikointireitista ja mista se lahtisi (itse en toki moisia vaativia kysymyksia osannut portugaliksi esittaa, eras paikallinen ystavallinen vanhempi herrasmies ryhtyi tulkiksi). Voisi odottaa puoli tuntia niin sitten tulee ehka joku, joka tietaa. Ostin ja soin pari kinkkusampylaa ja palasin kyselemaan. Kun asia ei tuntunut etenevan, tein pikapaatoksen ja heitin kamat Teresopoliksen bussiin. Nain palasin alkuperaiseen suunnitelmaan: patikointisuunta T -> P. (En hirveesti yllattynyt episodista. Tallaista oli Venezuelassakin viime vuonna. Odottamaan ei pida jaada tai saa odottaa loppupaivan.)

Teresopoliksessa kysyin jatkobussia luonnonpuiston luokse. Kielivaikeuksien takia sain vain selville mihin suuntaan pitaisi lahtea, niin lahdin kavelemaan. Myohemmin sain selville, etta matkaa olisi 5 km, jonka jalkeen aloin silmailla takseja, joita ei kuitenkaan nakynyt.

Sitten nain kadun varrella hotellin nimelta \"Finland\". Menin sisaan. Respatytto ei osannut englantia, mutta brasilialaisperhe tulkkasi puolestani, etta olen \"from Finland\" ja etta olin tullut kysymaan nimen alkuperaa. Omistaja on suomalainen. Pian respa ojensi minulle puhelimen ja niin juttelin suomeksi Jaakko Tammelan kanssa. Han vannotti minua odottamaan, tulisi 40 minuutin kuluttua, haluaa jutella kanssani. Olkoon nain, sanoin, vaikka aivoissa takoi koko ajan patikointi, joka entisestaan myohastyy. Toisaalta sitten ihminen on myos utelias, mina varsinkin, joten olin myos innokas tapaamaan Jaakon.

Sisaan astui 35 minuutin kuluttua vanhempi herrasmies, joka kysyi minulta puhutteko suomea. Minapa juuri. Nain teitittelimme toisiamme alusta alkaen. Jaakko kertoi mielenkiintoisen elamantarinan. Han oli muuttanut 2,5-vuotiaana Brasiliaan, silla hanen vanhempansa olivat noudattaneet Toivo Uusikallion kutsua tulla Brasiliaan elamaan helppoa elamaa. Silla sellainen ihmemaa Brasilia on. Banaanit kasvavat sen kun poimii hedelman ja syo. Siita saa ihminen ravinnon. Niin muutti Rion luoteispuolelle paljon suomalaisia 1929-32. Homma ei toiminut. Banaanin hedelma kypsyy kerran vuodessa eika ole kuin omena, joka kypsyy monta kertaa. Banaanilumous kaikkosi joskin Uusikallio teki aina uusia hienoja lupauksia, niin suomalaiset jaivat elamaan sinne (kylan nimi on Penedo, siella voi yha tanssia humppaa ja elaa suomeksi). Jaakko muutti kuitenkin pois 19v taytettyaan. Vaimo on Brasiliasta ja lapset eivat puhu suomea. Han kavi ensi kertaa Suomessa 1970 ja ehka vanhuuden paiviksi muuttaa Suomeen \"jos saa asiat jarjestymaan\". Siksi taytyy harjoittaa suomen kielta. Hyvin han puhui, vain muutamia sanoja oli unohtunut.

Niin tama oli tietysti yksi niista ihanneyhteisoista, joita suomalaiset perustivat eri puolille maailmaa itsenaisyyden alkuaikoina ja sita ennenkin. Voikin pohtia miksi silloin ja miksei enaa? Miksei ruusuristilaisyys ja teosofia enaa veda? Miksei ole enaa Pekka Ervastin [en sitte tarkoita Suomen Kuvalehden toimittajaa, vaan miesta, jonka sukunimi on Ervast] kaltaisia valovoimaisia nakijoita, jotka puheillaan saavat kuulijat kohottuneeseen tilaan? Kuulkaa mina vaan kysyn, koska tietoa tai arvausta mulla ei ole.

Mutta se patikointi. Jaakko lahti kuskaamaan minua luonnonpuistoon ja auttoi byrokratiassa = vaellussuunnitelma taytyy olla puistonvartijoiden tiedossa, jotta tietavat tulla hakemaan pois, jos ukko viipyy. Viela 3 km eteenpain sain Jaakolta kyydin, sita pitemmalle ei autolla paase. Kello oli liki 2 iltapaivalla ja alkoi sataa, sadekausi kun on. Tahan tama vitkuttelu johti. Sateessa ei kukaan mielellaan patikoi.

Jonkunlaista matematiikkaa koko patikointi on. Tunnustele jatkuvasti paivan kuntoa, lihasten kestokykya, varusteita, sovita ne maastoon ja saatilaan, ennakoi energian ja veden riittavyytta, pida tarpeeksi taukoja, valta kiiretta. Ihminen on psykofyysinen kone, jota taytyy tarkkailla ja huoltaa, jotta toiminnan jatkuvuus sailyy. Silloin unohtaa olevansa Brasiliassa. Tama on vain sankan metsan keskella nouseva polku, joka kiemurtelee ja jatkuu ylospain. Jossain kaukana on \"Abrigo 4\", jonka olin ilmoittanut paivan tavoitteeksi. Kuinka kaukana se on, siita minulla ei ole tarkkaa kasitysta, joka sinansa on paha juttu, kuitenkin \"noin 4 tuntia\".

Lahdin matkaan sortseissa ja t-paidassa ajatuksena, etta koska sataa, hyvaksyn sen, etta olen koko ajan marka. Lihasten liike saa lammittaa. Seuraus on, etta en voi pitaa pitkia taukoja. On jatkettava, kunnes paasen jonnekin perille. Sita paitsi aika on rajallinen. Lahdin matkaan varusteet trimmattuani klo 14:15 ja aurinko laskisi klo 18. Minulla on siis kiire, joka on toinen virhe. Pimeassa lamppu otsalla en aio vaeltaa.

Taman paivan reitti sinansa on helppo. Yksi polku jatkuu ylos, ylos. Haarautumia ei ole. Usein polulla solisee puro. Astun puroon ja vesi laiskyy. Saa laiskya. Minulla on systeemi, jonka seurauksena vesi ei mene kenkaan [kiitos manseteista Tero Sinkkonen, Eraraate Oy]. Vastaan tulee patikoijia, useimmiten ei kuitenkaan yksin kuten mina. Moni on ottanut oppaan vaeltamaan kanssaan. Kysyn puhuuko englantia ja aika usea puhuu. Kerron suunnitelmastani patikoida Petropolikseen, jotta saan siita palautetta. Moni sanoo, etta reittia on vaikea loytaa heti Abrigo 4:n jalkeen. Ei valttamatta auta, etta minulla on kartta ja gps-pisteet, silla kartta on ylimalkainen, polkuja monia ja kasvusto vuoriylangolla miehenkorkuista (toista kuin Lapissa, jossa tunturiylangolla nakee kauas). Kaiken lisaksi reittia ei ole merkattu maastoon joten eksymisvaara on suuri. Pida varasi. Ala tee tyhmyyksia. Nain minua neuvotaan.

Yksi kaveri sanoo, etta edessa oleva vesiputous tulvii. Hanen kaveri ei paassyt yli. Itsekin joutui \"uimaan\" heti putouksen alta. Tulen putoukselle. Vesi putoaa 20 metrin korkeudesta ylhaalta vahintaan puoli metria syvaan lammikkoon, juoksee 10-senttisena patjana silean kallion yli kuiluun. Putouksessa on kylla apukaide, mutta siihen on 3 metria. Kiinnitan koyden puuhun ja kavelen koydesta kiinni pitaen ilman reppuja (en tullutkaan sanoneeksi, etta mulla on 2 reppua, 22 kg selassa ja 5 kg kadessa). Hyvin kengat pitavat. Kiinnitan koyden toisen paan kaiteeseen. Vien ensin pienen repun, sitten ison. Lopuksi viela haen koyden. Hyvin meni. (Kylla kai se aiemmin mainittu kaveri kuitenkin rohkaistui itsekin putouksen yli, koska en nahnyt hanta missaan.)

Sade sentaan vahenee ja saan harvoilta vastaantulijoilta arvioita kuinka paljon aikaa tarvitaan mihinkin valietappiin. Se auttaa arviomaan tulevaa ja niin teen paatoksen, etta Abrigo 4 on minulle liian kaukana. Jaan Abrigo 3:een, jonne saavuttuani totean, etta se on tasainen pala ruohoa muuten sankan metsan keskella. Joskus tassa on ollut maja, jossa pitaa sadetta. Nyt ei mitaan ja niin laitan telttaa pystyyn. Kolme ja puoli tuntia tahan meni ja kun teltta on pystyssa, on jo pimea. Olen rasittunut, mutta keitan ruokaa, ruoka ei maita, mutta makuupussi on hyva. Jossain vaiheessa totean, etta tahtitaivas on upea, mutten jaksa.

Herasin maanantaina 20.3. klo 3, jonka jalkeen nain koiranunta, kunnes keitin pimeassa aamiaisen. Maa on markaa ja reppuni sisalto osittain myos. Matkalukemiseni Sinuhe egyptilainen on ok (vain pari markaa kohtaa), mutta moni muu luettava ei (passit ym tarkeat ovat toki ok kun suojasin ne). Vaihtovaatteet ovat myos kuivat, kun kuljetan niita vedenpitavassa sakissa repun sisalla. Aurinko nousee ja levittelen markia juttuja kuivamaan pressulle (ei se paljon auta).

Klo 9 olen vetanyt eiliset marat vaatteet ja kengat paalle ja lahden taas ylospain (eli kylla mun kengat kuitenkin kastuivat, muttei litslats-tasolle). Nyt kun on aamu, ei sada, silla sellainen on taalla luonnonlaki. Sade tulee aina iltapaivalla. Alan uskoa siihen. Muutaman kerran polku kavaisee metsasta jonkun harjanteen vierella ja silloin naen kuinka korkealla jo olen. Tunti 20 minuuttia ja olen Abrigo 4:lla, joka noin fyysisesti on talo vuorella. Talo ei ole auki, keitan kuistilla aterian veteen, jonka otan paremman puutteessa suoraan polulta (parempi olisi ottaa esim. sellaisesta kohtaa polun vieresta, jossa vesi \"hyppaa\", siihen pullo alle, mutta sellaista ei ole).

Kun olen liki syonyt, paikalle tulee Elton, joka on jo odottanut minua. Elton puhuu portugalia, mutta kun hanen radiopuhelimensa raikaa, niin toki tulen ymmartaneeksi, etta han kertoo alempana oleville puistonvartijoille, etta olen saapunut ja nama vastaavat etta ok. Olen tassa vaiheessa jo tehnyt paatoksen palata samaa reittia takaisin. Meni niin kehnosti eilinen aloitus, etta nyt olen seuraavan yon Eltonin seurana talossa, josta maksan hanelle pienen summan. Sen verran kommunikaatio siis toki toimii, etta tallaiset keskeiset asiat pystyy aina selostamaan.

Koska Eltonilla on aikaa, han lahtee kanssani Pedra do Sinolle. Se on taman vuoriston korkein paikka (2263 metria) ja aivan Abrigo 4:n lahella. Kun saavumme sinne, ymparisto on pilvessa. Istumme ja odotamme. Silloin talloin pilviverho raottuu ja alhaalta nakyy joku kyla tai kivimuodostelma. Elton huutaa kylien ja muodostelmien nimia. Mina lauon kameraa. 2 tuntia istuimme siina. Valilla nakyy joku jarvi. Vaikka osaan kysya mika aqua se siella on, en ymmarra vastausta. Mutta se johtuu siita lumouksesta, etta olen totisesti unohtanut olevani Brasiliassa. Se vesi on naet Atlantti (Rio de Janeiron lahti), ja ymmarran sen vasta sitten, kun pilvet raottuvat Rio de Janeiron edesta ja Elton huutaa, etta naetko tuolla on Kristuksen patsas. Tietenkaan en erota patsasta (sinne on 45 km), mutta totta vie maen muoto on jo painunut muistiini ja se on saman muotoinen.

Niin kuluu paiva ja teen ainoastaan pienia patikointeja Abrigo 4:n ymparilla, osaksi itsekseni, osaksi Eltonin opastamana. Loydan rahkasammalta, paljon, kuin Lapissa, mutta sitten taas huomaan, etta tama ei ole Lappi, koska vapaasti ei voi kulkea. Jos haluaa poiketa polulta tai kallionlaelta, joutuu rampimaan korkeassa kasvustossa. Sade alkoi klo 4, sen jalkeen olin talossa ja luin Sinuhea. Kukaan ei tullut minun lisaksi koko paivana Abrigo 4:aan. Johtunee siita, etta puiston opastus ja sisaankaynti on kiinni maanantaisin.

Noista kivimuodostelmista viela. Ne ovat persoonallisia. Tunnetuin on Dedo de Deus (Jumalan sormi), joka on mahtaileva nyrkki etusormi pystyssa (sormen pituus kaiketi 100 metria). Suosittu kohde kiipeilijoille. Toinen sympaattisempi on muodostelma, jolle en tieda nimea. Se on korkea tylppapainen kallio, jonka paalla on pienempi kivi. Tuo kivi nakyy tunnistettavana kaupunkiin, Pedra do Sinolle ja viidakkoon patikointireitin varrelle kuin ilmaisten: taalla mina pieni seison isomman laella, pienillakin on oikeuksia!

Tanaan tiistaina 21.3. herasin taas klo 3. Aikaero ei ole mennyt kohdalleen. Aamiaista keitin nalkaani klo 4 (majassa oli keittovehkeet, vesihana ja jopa sadevesiin perustuva huuhteleva wc, toim.huom.) ja menin uudestaan nukkumaan. Herasin taas ja pakkasin kamat, soin lisaa, ja lahdin Eltonia herattamatta patikoimaan takaisin Teresopolikseen klo 6:30. Nyt kaikki sujui kovin mukavasti ja kavely kulki kivasti. Aurinko paistoi, joskaan ei tietysti sinne sademetsan siimekseen. Jossain vaiheessa joku kissamainen 80-senttinen laikikas olento (sellainen mielikuva tuli) hyppasi polun editse 5 metrin paasta. Jaguaarinpoikanen sanoisin, jos en kuitenkin pitaisi sita melko mahdottomana. [Jalkikateen otin selvaa, etta jaguaareja tassa luonnonpuistossa kylla on.]

Kesti 3 tuntia kulkea alamakeen, kunnes vastaan tuli ruotsalainen mies. Nyt paasin mina olemaan se, joka kertoo kuinka paljon ylos on matkaa ja etta hyva etta olet aamulla liikkeella, silla iltapaivalla sataa (se tosiaan alkoikin klo 13:30).

Vesiputous, joka oli tuottanut sunnuntaina vaikeuksia, oli nyt pieni liru, jonka yli paasi kavellen. Polun alas tultuani keittelin aterian ja sitten kavelin viela ne samat 3 km alaspain, jotka olin sunnuntaina paassyt Jaakko Tammelan kyydissa. Ilmoittauduin puistosedille, etta tassa ollaan, pistakaapa kirjoihin.

Jalkeenpain tyhma juttu oli, etten kertaakaan uinut vesiputouksien alaisissa lammikoissa, joita oli parikin sopivaa. Mutta toisaalta olin niin valmistautunut paasemaan sielta pois, etta se pisti vauhtia jalkoihin.

Taalla Teresopoliksessa buukkasin itseni ihan perati normaaliin hotelliin (se Rion hostelli oli ollut sellainen ryhmakamppa vailla yksityisyytta), kavin suihkussa, pesin nyrkkipyykilla vaatteita (lahti paljon ruskeeta vetta), ripustin kamoja ja telttoja ympari huonetta kuivamaan (toivottavasti hotellipoika ei tule katsomaan). Soin hyvin ja tein jotain mita kai turistin kuuluukin tehda: virkistin itseani kavelemalla katuja edestakaisin ja tutkimalla mita on myytavana. Siis palauduin. Ja huomenna on tarkoitus aloittaa pitka bussimatka kohti Chapada Diamantinaa.

Ai yksi juttu viela. Tuossa asken tapasin aivan huimaavan kekseliaan leikkikalutehtailijan. Hanen keksintonsa ovat nerokkaita mutta yksinkertaisia. Han on vasta pannut jutun liikkeelle ja myy kalujaan yhdessa pienessa kioskissa. En tieda ymmartaako kukaan, mutta sydamesta ottaa, kun nakee tuollaisia uusia pienia mekaanisia jippoja, joista tietaa, etta noita myydaan viela maailmalla miljoonia, mutta kuka ne myy, keksija itse vai sitten joku joka ne ideat varastaa, sita en osaa sanoa. Nyt on sitten tuomisia kummitytolle.