Tanaan lauantaina 25.3. herasin ja menin aamiaiselle. Jalleen oli monia ihmeellisia herkkuja, jotka talla kertaa myos valokuvasin. Mikaan ei ollut samaa kuin eilen. Kaikista en tieda mista kasvista ne on valmistettu.  Kun kauan syo, jota mina en tosin tee, tarjoilija tuo seisovaan poytaan koko ajan uusia herkkuja. Huomenna syon taalla viimeisen aamiaisen. Taytyy katsoa joko tuleeko toistoa.

Buukkasin itselleni paivan matkatoimiston kyydissa. Ohjelma oli sillisalaatti: vahan kaikkea, muttei mitaan paljon. Mukaan tuli nyt 5 turistia + sama opas kuin eilen. Talla kertaa vain ranskalainen Clarisse puhui englantia (han oli tulkkini) ja yksi brassimies vahan. Ohjelman helppoudesta johtuen vauhti oli raukea joka kaanteessa, mita en pannut pahakseni.

Ensin mentiin eraalle vesiputoukselle jossa uitiin. Siella oli myos jotain marakatteja puissa.

Sitten patikoitiin Pai Inacio -poytavuoren paalle, josta naki pitkalle. Vuoriopas huvitti meita muka putoamalla reunan yli, mutta siella oli toinen tasanne, jota pitkin han palasi takaisin.

Sitten ajettiin taas 40 minuuttia ja tultiin syontipaikkaan. Ruoan sai kasata seisovasta poydasta ja lautanen punnittiin, jonka perusteella tuli maksu. Soin kokeeksi kaktusta ja bataatteja eika ne hullumpia olleet.

Ruokapaikan vieressa oli sinihohtava lammikko, jonka vari johtuu kuulemma magnesiumista. Muutenhan veden vari on talla alueella tummanpuhuva (vahan kuin suovesi Suomessa mutta vailla hiukkasia) johtuen mineraaleista (mista mineraaleista, en tieda). Toinen ryhma, joka liikkui melko lailla samaa tahtia paikasta toiseen, oli nuorisovoittoisempi ja niin se oli lahtenyt lammikon paasta alkaviin luoliin sukeltamaan, kun mina soin. Olisin minakin mennyt, jos olis joku kysynyt. Sen sijaan meidan porukka vaan rauhallisesti uiskenteli siina sinihohtoisessa magnesiumvedessa. Kun pysyi hetken paikallaan, kalat tulivat naykkimaan jalkoja (ei olleet piraijoja vaan hoikanpuoleisia 3-6 -senttisia). Oli siis ilmeisen vaharavinteinen lammikko.

Kuten lukija kertomuksen tassa vaiheessa huomaa, paivan aikana ei ollut erikoisia haasteita, jotka olisivat kaynnistaneet aivotoimintaa. Siksi jatkankin tylsaa luetteloani.

Uintilammikkoon paasi myos koysiradalla. Sain hyvan kuvan toisessa ryhmassa olleesta Yulysta (sama kaveri kuin eilen), kun han parskytteli vetta. Sovittiin, etta vaihdetaan kuvia, kun keritaan. Itse en koysirataa kokeillut, niin rauhallisesti otin.

Uintipaikan lahella oli myos luola, jossa kavaistiin. Sekin oli taynna sinihohtoista vetta (on kuulemma maanalaisessa yhteydessa untilammikkoon ja otaksun, etta taman valin se toinen porukka sukelsi).

Mentiin viela yhteen paikkaan, joka oli valtava tippukiviluola Lapa Doce. Luoliahan Chapada Diamantinassa on paljon. Nyt taytyykin ihmetella miksi speleologia on minulle suuri musta aukko? Eiko ole koulussa opetettu? Tai opetettiinko mutten kuunnellut? Varmaan tama johtuu siita, etta Suomessa ei luolia juuri ole. Miksei ole, sitakaan en tieda?

Mitka ovat luolatutkimuksen keskeiset ongelmakentat? Onko se yhteydessa kaivostoimintaan tai auttaako etsimaan timantteja? Tama viimeinen kysymys siksi, etta timantteja taalta on paljon loydetty, siita nimikin Chapada Diamantina.

Nain siis tama tippukiviluolajuttu olis ollut mulle paivan tietopaketti, muttei minusta ollut sen vastaanottajaksi. Luolaopas puhui portugalia ja Clarisse kaansi englanniksi harkiten. No toisaalta vaikka olisi kaantanyt enemman, sittenkin olisin jaanyt tiedosta osattomaksi, koska perustiedot puuttuvat, jotta voisi itse suhteuttaa asioita.

Tyydyn siis kuvaamaan luolia visuaalisesti: Lapa Docen yleisolle auki oleva osa on kuin valtava pitka vain hiukan mutkitteleva halli, leveys 50 metria ja korkeus 20 metria. Ensin laskeuduttiin rotkoon ja siita luolaan sisaan. Erilaisia tippukivimuodostelmia on seka seinilla etta hallin keskella. Koko luolan lapi menee koysi ohjaten kulkijoita muodostelmalta toiselle, mutta kai myos siksi, jotta voisi loytaa pois, jos valo loppuisi (luolaopas kantoi ainoaa valoa).

Tippukivien muotoja olivat valtavat pylvaat salin keskella, maitomaisen valkoiset moniportaisen vesiputousmaiset muodostelmat seinilla (vesi yha valui rakennelmaa pitkin), katosta roikkuvat tippukivet ja vastaavalla kohdalla maasta ponnistavat pylvaat. Kattorakenne saattoi olla kuin kattokruunu ulokkeineen tai toisessa aaripaassa 5 cm ohut 3 metria pitka tikku. Maarakenne saattoi olla kaktusmainen tasalevyinen maasta 3 metrin korkeudelle ulottuen tai sitten joissain tapauksissa hyvinkin voimakkaasti alaspain leveneva (erasta muodostelmaa opas kutsui tissiksi ja silta se nayttikin, oli nannikin huipulla). Erilaisia variaatioita tuovat myos vaatemaiset laskokset.

Lopuksi opas sammutti valon ja oltiin hiljaa 2 minuuttia. Ei nakynyt mitaan. Vesi vain jossain hiljaa lirisi. Sitten se luola kohta loppuikin yhteensa noin kilometrin kuljettuamme. Tuo oli toki pieni osa Lapa Docesta, silla luolaston kokonaispituus on 25 km.

Luolista viela. Speleologia voisi olla hyva ja rauhoittava vastapainoharrastus kiihtyvassa yhteiskunnassamme. Lahetko leffaan? Ei kiitos. Ma meen tanaan luolaan kattomaan, kun puikko kasvaa (sentin 60 vuodessa).

Luolasta paivanvaloon noustua oli pieni tytto myymassa kylmaa vetta ja hedelmia. Isoisakin oli karratty pyoratuolissa paikalle kerjaamaan. Jotenkin hellyyttavaa. Elanto on tietysti syrjaseudulla vahissa ja jos oma kyla sattuu olemaan valtavan luolaston paalla, voihan sita hyodyntaa.

Retkelta palattua ostin huomiseksi bussilipun Feira de Santanaan, josta on tarkoitus jatkaa Nataliin. Tahan paattynee tarinat Lencoisista ja Chapada Diamantinasta.